“Lapsi kannattaa opettaa omaan sänkyyn mahdollisimman varhain”
"Vauva kannattaa totuttaa omaan sänkyyn mahdollisimman varhain, muuten se on teidän sängyssä armeijaan asti"
Mitä todennäköisimmin joku on sinua tuolla tavoin varoittanut. Tai että mitä myöhemmin perhepedin purkaa, sen vaikeammaksi se muodostuu.
Mitään tieteellistä pohjaa näille varoitteluille ei ole, vaan ne nousevat todennäköisesti puhtaasti kulttuurista. Ensinnäkin hyvin pitkään meidän kulttuurissamme on ihannoitu itsenäisyyttä mahdollisimman varhain (itseasiassa edelleen tämä näkyy, etenkin Suomessa). Johtuen varmasti osittain siitä, että vanhempiemme vanhempien on ikäänkuin täytynyt kovettaa itsensä ajattelemaan, että "kyllä se vauva pärjää ilman minua (kolmevuotiaan isosisaruksensa kanssa) päivän, kun minä olen pellolla ja mies rintamalla." Edelleen jossain määrin tällainen ihanne elää, vaikka maailma ja olosuhteet ovat muuttuneet.
Tällä hetkellä meillä on kuitenkin paljon tutkimustietoa kiintymyssuhteen ja vuorovaikutuksen merkityksestä, joten toivotaan, että asenteetkin muokkautuisivat pikku hiljaa vastaamaan sitä, mitä tieteen valossa tiedämme vauvoista ja lapsista:
Lapsi kasvaa itsenäiseksi, kun hän saa riittävän pitkään ja riittävässä määrin tukeutua muihin.
Toinen historiaan liittyvä asia, josta perhepetivastaisuus juontaa juurensa, on se, että 1800-luvun alussa uskottiin, että uloshengitysilmamme on öisin myrkyllistä. (Kyllä!). Tästä syystä turvallisuuden takia lapset pyrittiin siirtämään yöksi mahdollisimman kauaksi vanhemmista.
1900-luvun alkupuolella taas yleistyi lastenkasvatukseen niin kutsuttu tieteellinen tapa hoitaa vauvaa. Joukko pediatreja ja psykologeja (miehiä, jotka tuskin koskaan hoitivat oikeita vauvoja) kirjoittivat kirjoja ja vauvan hoito-oppaita, joiden ydinviesti oli: "älä anna liikaa hellyyttä".
Lainaus eräästä tällaisesta 1920-luvulla ilmestyneestä vauvanhoito-oppaasta:
"Jos vauva nostetaan ylös joka kerta, kun hän itkee, hän pian kehittää tavan itkeä itsepäisesti joka kerta kun hän herää, kunnes äiti nostaa hänet... Tämä ei ole hyvä tapa vauvalle tai äidille. Se häiritsee vauvan unta ja äidin työtä tai lepoa. Se opettaa vauvalle, että itku antaa hänelle hallinnan vanhemmistaan, kun taas vauvan pitäisi oppia, että tällainen tottunut itkeminen saa hänen vanhempansa vain jättämään hänet huomiotta."
Sitä ehkä ajattelisi, että mitäpä tuollaisesta 1920-luvulla julkaistusta oppaasta nyt enää piittaamaan… Mutta siitä huolimatta, että meillä on ihan tieteellinen konsensus siitä, että asia ei todellakaan ole noin, vaan itseasiassa aivan päinvastoin, edelleen näkee tämän ajatuksen kaikuja eri paikoissa, joissa vauvoista puhutaan.
Ei ole olemassa tutkimusta, jonka mukaan vanhempien sängystä omaan sänkyyn muutos muodostuisi sitä vaikeammaksi, mitä vanhempi lapsi on. Monen kokemus itseasiassa on, että muutos on helpompi tehdä lapsen kasvaessa, sillä osittain luonnostaan hän saattaa alkaa haluta omaan sänkyyn ja isomman lapsen kanssa on myös helpompi keskustella ja neuvotella.
Voitte siis rauhassa tehdä muutoksen siinä kohdassa, kun se juuri teidän perheellenne oikealta tuntuu, ilman pelkoa, että myöhemmin se on mahdotonta.
Pienelle (ja isommallekin) lapselle on luontaista haluta nukkua lähellä toista ihmistä ja jos tällainen teidän perheellenne sopii, voitte jatkaa sitä juuri niin pitkään, kuin haluatte.
Jos sinusta tuntuu, että lapsi ei osoita minkäänlaisia haluja siirtyä omaan sänkyyn tai jopa huoneeseen, olen laatinut juuri tähän tarpeeseen sopivan oppaan: Hyvät unet omassa sängyssä -Lempeitä ja lapsentahtisia ratkaisuja perhepedistä omaan sänkyyn siirtymiseen.