Lempeä kasvatus ei ole kaverivanhemmuutta
Maailma pelastuu yksi lempeästi kasvatettu lapsi kerrallaan, lukee blogissa. “Happymilkmama on Suomen lempeän kasvatuksen lähettiläs!” sanoi joku. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut vaikeampi julistaa olevani lempeän kasvatuksen asialla, sillä kasvatusasiat ovat olleet paljonkin tapetilla (mitään me nykyvanhemmat ei osata, on narratiivi) ja minulle näyttäytyy että lempeä kasvatus on ymmärretty jotenkin aivan väärin. Moni ajattelee, että lempeä kasvatus tarkoittaa sitä, että vanhempi on enemmän kaveri kuin auktoriteetti, mutta kyse ei ole siitä, lainkaan!
Lempeä kasvatus ei ole kaverivanhemmuutta.
Lempeässä kasvatuksessa vanhemmat asettavat selkeät rajat, mutta tekevät sen rakastavalla ja kunnioittavalla tavalla. Tämä lähestymistapa ei tarkoita, että lapselle annetaan täysin vapaat kädet, vaan että vanhemmat kuuntelevat ja arvostavat lasta, mutta myös tekevät päätöksiä, jotka tukevat lapsen kasvua ja kehitystä.
Miksi lempeä kasvatus ei ole kaverivanhemmuutta?
Kaverivanhemmuus voi tarkoittaa, että lapset eivät saa tarvittavaa ohjausta tai että rajoja ei aseteta tai lapselta kysellään liikaa, mikä taas voi johtaa epäselvyyteen ja riittämättömään turvallisuuden tunteeseen.
Lempeä kasvatus puolestaan perustuu rakkauteen, kunnioitukseen ja johdonmukaisiin rajoihin, jotka auttavat lasta kasvamaan vastuulliseksi ja itsenäiseksi aikuiseksi. Me vanhemmat olemme täällä auttamassa lapsiamme oppimaan elämän taitoja, mutta se ei tarkoita, että lapsen pitäisi saada tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia.
Lapsilähtöinen vanhemmuus – tasapainoa hakemassa
Eikä lapsilähtöinen vanhemmuus ei ole sama asia kuin lapsijohtoisuus. Vaikka lapsen tarpeet huomioidaan ja häntä kuunnellaan, päätösvastuu pysyy vanhemmalla. Vanhempi tekee päätöksen lapsen parhaaksi ottaen huomioon lapsen tunteet ja tarpeet, mutta ei luovuta päätöksentekoa lapselle. Tämä on tärkeä ero: lapsentahtinen vanhemmuus ei ole kaverivanhemmuutta, jossa rajoja ei aseteta.
Lapsella on oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ja hänen mielipiteensä tulee kuunnella. Tuli mieleen yksi esimerkki omasta perheestäni: kysyimme lapseltamme, haluaisiko hän vaihtaa päiväkotia ja aloittaa kielikylpyryhmässä. Tämä oli suuri päätös, mutta vaikka me vanhemmat teimme sen, oli tärkeää, että lapsen mielipide huomioitiin ja se otettiin mukaan keskusteluun. Hänen ajatuksiaan pidettiin arvokkaina.
Muistelen kuitenkin, että jonkun mielestä tämä oli liian kaverivanhemmuutta – ajatus, että lapsi saa olla mukana häntä itseään koskevissa päätöksissä. Mutta itse näen sen niin, että on tärkeää kuunnella lasta ja ottaa hänen näkökulmansa huomioon ikätaso huomioiden, vaikka lopullisen päätöksen tekeekin vanhempi. Se ei ole kaverivanhemmuutta, vaan empatiaa ja vuorovaikutusta, joka mahdollistaa lapselle tunteen, että hänen mielipiteensä on tärkeä, mutta samalla myös ymmärrys siitä, että vanhempi tekee päätöksen loppupeleissä. Eikä lapselta ole tarkoitus joka asiaan kysyä mielipidettä. On tärkeää, että lapsella on kokemus, että vanhempi kantaa vastuun.
Tasapaino – vapaus ja rajat
Olen kuullut opettajakavereilta, että koulussa näkyy se, että joissain perheissä on luisuttu kasvatukseen, jossa lapselle on annettu päätäntävalta. Tämä voi näkyä koulussa kyvyttömyytenä noudattaa aikuisen ohjeita. Uskon, että tämä on ihan todellinen ilmiö ja olen siihen itsekin aika ajoin törmännyt työssäni. Toivoisin kuitenkin, että ymmärrettäisiin, että tällainen lapsijohtoisuus ei ole lempeää kasvatusta, eikä lapsentahtista kasvatusta. Se on juuri sitä kaverivanhemmuutta.
Ja kyllähän toisinaan on vaikeaa löytää tasapainoa vanhemmuudessa. Välillä itsekin liu’un helposti kohti liian tiukkaa linjaa, ja toisinaan taas annan periksi ja liikun kohti liian sallivaa linjaa, kun oma jaksaminen on vähissä. Aikamoista tasapainoilua lepsuilun ja rajojen välillä joskus tämä vanhemmuus!
Tärkeitä asioita, joiden itse ajattelen olevan osa lempeää kasvatusta:
Rakkaus ja tuki – lapset kokevat, että vanhemmat ovat heidän puolellaan.
Rajojen asettaminen – selkeät säännöt ja odotukset, jotka auttavat lapsia ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä ei.
Johdonmukaisuus – rajoista kiinni pitäminen ja lasten tunteminen turvalliseksi niissä.
Empatia ja kuuntelu – lasten tunteiden ja tarpeiden huomioiminen.
Tätä kirjoittaessa googlailin aiheesta juttuja ja törmäsin tähän kirjoittamaani tekstiin, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut! Olkoon se pieni muistutus itsemyötätunnon tärkeydestä lempeässä vanhemmuudessa. Lempeä vanhemmuus kun kuulemma asettaa vanhemmille kohtuuttomat paineet ja vanhemmuudesta tulee suorittamista. Siitä sitten seuraava blogikirjoituksen aihe! 😄